Piilosyyllistynyt

Olen oivaltanut viime päivinä, että vaikka kuinka kuvittelin olleeni vapaa itsesäälistä, vaikka kuinka olin uskotellut itselleni, että olen voittanut tämän alhaisen tunteen, olen silti piilosyyllistynyt siihen viimevuosien aikana.

Kun menettää uskonsa tulevaan, kun ei löydä itsestään voimaa uskoa siihen, että minua odottaa tulevaisuudessa vielä jotain hyvää, silloin antautuu itsesäälille.

Tämä ajatus ei avaudu aivan heti. Siksi minullakin kesti huomata, että itseasiassa velloin edelleen itsesäälissä, vaikka luulin olevani siitä vapaa.

Itsesääli ei välttämättä ole sitä, että sanoo itselleen: "Voi sinua raukkaa. Kukaan ei tykkää sinusta!"

Ei, itsesääli on paljon salakavalampaa. Se on nimittäin se, mitä teet näiden lauseiden jälkjeen. Vastaatko itsellesi: "Niin, minusta tuntuu, ettei kukaan tykkää minusta. Mutta onko se totta? Jos minusta ei tähän mennessä olla tykätty, se ei tarkoita, etteikö minusta voitaisi tykätä tulevaisuudessa."

Kun uskot tulevaisuuteen ja sinua kohtaavaan hyvään, silloin päästät irti vanhasta. Uskallat vihdoin irrottaa otteesi turvallisista itsesäälin kahvoista. Nämä kahvat antavat tukea, koska niiden kautta voit uskotella istellesi, että sinulla on oikeus tuntea itsesi loukatuksi. Että sinulla on oikeus tehdä huonoja tai epätäydellisiä päätöksiä, koska olet sisäisesti niin rikki.

Annat itsellesi oikeuden selitykseen. Joka taas vapauttaa vastuusta. Vastuusta itseäsi ja muita kohtaan. Tämä on kaiken, KAIKEN, pahan juuri! Sillä paha pannaan yleensä kiertämään. (Huonon ja rikkinäisen lapsuuden avulla selitetään nykyisin esim. nuoriskorikollisuus, väkivalta, huonot suhteet, huumeongelmat, kaikki!)

Jonkin aikaa selitys pätee. Kun olet tullut perusteellisesti loukatuksi, sisäinen tasapainosi on horjahtanut, etkä millään kykene tekemään päätöksiä samalta perustalta kuin ennen. Et pysty elämään ja tuntemaan samalla lailla. Eikä tarvitsekaan.

Mutta kun aika kuluu, tästä sisäisestä tuesta ja hetkellisestä erikoistilanteesta (moraalisesta tai muuten heikennetystä tilasta) tulee selitys.

Sauvoista, tuesta, proteesista kehittyy selitys sille, miksi en muka voi.

Nyt olen tässä pisteessä.

On kauhean pelottavaa hypätä. Päästää irti turvallisista kahvoista, jotka ovat tukeneet käyntiäni pitkän aikaa. Heittää kainalosauvat menemään ja uskoa siihen, että osaan kävellä ilman niitä!

Niin, olen ymmärtänyt, ettei elämässä auta selittely. Niin kauan, kun haluan kiertää ympyrää, olla vangittuna selitysten noidankehään, niin kauan kuin haluan selittää toimintaani ja valintojani, niin kauan olen niiden vanki.

Mitään muuta hätäuloskäyntiä, mitään muuta vapautusta ei ole, kuin usko tulevaan. Siihen hyvään, mitä voin elämässäni vielä kohdata.

Usko antaa avaimet takaisin. Uskallanko käyttää niitä?