Olen oppinut sietämään kaaosta.
En ahdistu siitä. En halua, enkä edes yritä hallita sitä. En edes sen kummemmin mieti sitä. Huomatasseni olevani kaaoksen keskellä, minusta tulee yhtäkkiä surffaaja. Sellainen rohkea pujottelija, virtaviivainen uimari, joka taitavasti selviää kaikista eteen tulevista esteistä, suurista hyökyaalloista ja yllättäen nousevasta myrskystä.
Nautin haasteesta. Tuulen voimasta, sen uhmaamisesta, olosuhteiden kanssa painimisesta. Myrskyn ratsastuksesta.
Kuulostaa ehkä mahtipontiselta, kun kyseessä oli tänäaamuinen arkinen automatka. Kyse ei siis kuitenkaan ole mistään Intian kadusta, jonka ylittäminen vaatii uhkarohkeutta hengen kaupalla. Asun Saksassa. (Ordnung muß sein!)
Ja silti koen haastavaksi pujotella tiellä, jossa ei tunnu olevan oikeaa ja vasenta puolta, jossa autoja peruuttelee ulos parkkipaikoista milloin mistäkin, jossa autot parkkaavat toiseen riviin, tai vaikkapa keskelle tietä, jossa pyöräilijät peräkärryineen ajavat miten sattuu ja mummot ylittävät kadun siitä, mistä huvittaa. Ainoa säännönmukainen liikenneväline tällä kadulla on raiteita pitkin ajava ratikka.
Niin, tästä kadusta hengissä selviäminen ei ole mikään saavutus. Mutta sen päästä päähän ajaminen kiroilematta kertaakaan kylläkin.
Huomaan, etten enää välitä, tekeekö muut niin kuin heidän minun mielestäni kuuluisi tehdä. Mennään sen mukaan, mitä tulee vastaan. Reagoidaan siihen sitten sillä hetkellä, kun on tarve. Eikä maailma kaadu, jos asiat ei ole niin just.
Sama pätee tietenkin elämääni suuremmassa mittakaavassa. Ja kaikkiin niihin keskeneräisiin projekteihin, jota pöydälläni lojuu...
 |
| Onneksi koko kaaosta ei näy: kaikki ei ehkä nauti myrskystä yhtä paljon kuin minä ;) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti