Tänään askel oli keveääkin kevyempi ja mieli huoleton, vapaa ja avoin.
Katsellessani edessäni aukenevaa hiekkatietä ja sitä reunustavaa koivikkoa, ajatukseni harhailivat muutaman viikon päästä alkavaan kovaan maratontreeniin. Mietin itse juoksua: neljäkymmentäkaksi kidutuskilometriä. Mietin maaliviivaa. Ajattelin, että sitten, sitten, kun 28.9.2014 pääsen kuolemankielistä 42 kilometrin jälkeen maaliin, sitten olen selvinnyt.
Kuvittelin, kuinka kaikki ongelmani ratkeisivat sillä autuaalla hetkellä. Kuinka vastassa olisi joku satujen prinssi ja onnelliset lapset. Ajattelin, että siihen loppuisi ehkä juoksuharrastukseni. Kun olisin vihdoin saavuttanut suurimman tavoitteeni ja selvinnyt maratonilta.
Mietin, että kun elämäni vihdoin saisi suunnan esimerkiksi prinssin myötä, se jähmettyisi kauniiksi kuva-asetelmaksi satujen hääkellojen kajahdellessa taustalla. Jostain kuuluisi vielä sanat: "Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti."
Nauratti. Miten aikuinen nainen voi ajatella näin? Kellot ovat jo kerran kajahdelleet ja vaimenneetkin. Tiedänhän hyvin, että hääkellojen soidessa elämä vasta alkaa ja kaunis virheetön kuva alkaa saada ääriviivoja, kontrastia, särmää - säröäkin. Niin ja liikettä, elämää!
Kyllähän minä sen tiedän.
Tämän tajutessani koin suuren oivalluksen, joka tulee auttamaan kovasti sekä kestävyystreenissä, maratonilla että elämässä noin yleensä. Nimittäin sen, että matka jatkuu!
Maratonin maali ja kaikki suurimmat haaveeni ovat vain yksi etappi elämän pituisella kestävyysjuoksulla.
Psykologisesti tämä ajatus on olennainen juoksutreenissä. Ennen ollessani huonommassa kunnossa ajattelin, että juoksen vielä tuon puun kohdalle, vielä tuonne mutkaan, vielä tuohon risteykseen, sitten saan pysähtyä.
Sittemmin olen tajunnut, kuinka itse laitan itselleni näin puhuessani rajan jaksamiselleni: Jos sanon, että täytyy jaksaa vain tuohon asti, on lähes mahdoton jaksaa enää tuon näkymättömän viivan yli.
Näin on käynyt konkreettisesti esimerkiksi eräällä 15 km-juoksulla, kun luulin maalin olevan mutkan takana, kun siihen todellisuudessa olikin vielä noin 500 metriä. Kuulostaa ehkä vähäiseltä, mutta kun antaa kaikkensa liian aikaisin, on vaikea jaksaa enää sen jälkeen. En ole koskaan kitunut niin paljon kuin tuolloin! Jos olisin alun perin osannut asettaa tavoitteeni, maalin, oikeaan kohtaan mielessäni, olisin jaksanut paljon paremmin.
Elämässä asiat ovat hankalampia. On hyvin vaikea tietää, milloin on tosiaan saapunut maaliin. Milloin saa pysähtyä? Kuten jo kirjoitin, elämän maalissa tuskin kajahtelevat hääkellot. Siellä soi pikemmin hautajaistrumpetti.
Tämä ajatus suhteuttaa kummasti kaikki muut elämän etapit ja auttaa jaksamaan loppuun asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti